Ei meillä kyllä ollut listalla ajokoiraa kun aikoinaan uutta tulokasta mietittiin...
Niin kuin melkeinpä aina Ennin kerhopäivinä, saatettiin Martan kanssa ensin Enni ja sitten suunnattiin metsään. Käveltiin moottoritien alta Tähden postilaatikolle, raapustettiin nimi vihkoon ja sitten jatkettiin pidemmälle metsään. Martta on yleensä aina irti, otan sen hihnan päähän jos joku tulee vastaan.
Kun päästiin kuusikkoon kapeammalle polulle, Martta hoksasi ilmeisen tuoreet peuran jäljet ja lähti seuraamaan niitä. Itse jatkoin polkua etiäpäin. Kukaan muu ei ollut siellä hetkeen kulkenut, joten sain tarpoa polvisyvyisessä hangessa.
Ajatuksissani siinä ehdin jokusen metrin taapertaa, kun oli sydänpysähdys lähellä... Metsästä eteen hyppäsi suuri, kaunis ja aivan kertakaikkisen vaikuttava näky. Se oli se peura! Minä koitin kerätä itseäni järkytyksen jäljiltä, peura kirmasi polkua toiseen suuntaan ja sitten hyppäsi taas isolla loikalla metsään.
Hieno tapaus sinänsä, paha vaan että Martta oli sen peuran perässä... Huusin Marttaa ja se tuli tutusti heti siihen jalkoihin. Sanoin, että nyt lähdetään jo kotiin ja läksin lampsimaan takaisin. Ilman hetken epäilystä kuvittelin Martan tulevan kannoilla ja pääsin jo melkein takaisin laatikolle kun tajusin ettei koiraa näy mailla halmeilla. Sinänsä siinä ei nyt lumiaikaan ole mitään uutta, Martta häviää täydellisesti harmaavalkoiseen maastoon.
No, minä huutelemaan ja viheltämään, mutta ei tule, ei. Siinä sitten alkoi jo vähän jurpimaan kun oli pakko lähteä takaisin etsimään jukuripäistä koiraa. Vihellän ja huutelen, koirasta ei haisuakaan. Jostain kaukaa kuului haukku, mutta muuten ei mitään. Koitin etsiä Martan ja peuran jäljet ja seurata niitä, mutta hankalaksi sekin osoittautui. Metsässä oli yllättävän paljon eläinten jälkiä ja nämä kaksi olivat tehneet aikamoisia piruetteja. Välillä jo löysin jäljet ja sitten taas hukkasin ne. Sitten taas huomasin molemmat jäljet ja vitsit että meinasi tulla hätä kun hoksasin niitten menevän jäälle... Siihen loppui seuraaminen ja läksin etsimään tietäni takaisin polulle.
Kaksi tuntia tarvottuani lumen seassa umpimetsässä olin aivan hiestä märkä, jalat väsyksissä ja kirosin varmalla pahemmin kuin yksikään tukkijätkä ikinä. Kellokin oli jo niin paljon, että alkoi olla pakko lähteä hakemaan Enniä kerhosta. Soitin vielä Teemulle, että pitäiskös hälyttää appiukko metsästyskoiran kanssa jäljen perään, kun saamarin saamari siinä samassa raahautui jalkoihin puhkijuoksutettu Martta. Kysyin, että no joko nyt lähettäis... Hyvin nöyränä ja uupuneena se sitten raahusti minun perässä sieltä metsästä pois. Ja kun päästiin auratulle metsätielle, en tiennyt maailmassa mitään ihanampaa olevankaan. Kolme tuntia kaikkinensa meillä meni pikku aamulenkillä, joten ei tänään enää... Eikä ehkä huomennakaan :)
